Kilpailuhenkisyys – moottori vai jarru hyvinvoinnille?

Useimmissa meissä asuu pieni kilpailija. Joillakin se herää eloon heti, kun juoksukaveri kirii rinnalle lenkillä, toisilla se taas nostaa päätään, kun lukee somessa muiden treenikokemuksia tai kisatuloksia. Kilpailuhenkisyys on voimakas tunne. Se voi motivoida, antaa energiaa ja auttaa meitä ylittämään itsemme. Mutta jos sen antaa kasvaa liian suureksi, se voi myös kääntyä itseään vastaan.

On luonnollista, että vertaamme itseämme muihin. Näemme toisten onnistumisia ja haluamme saavuttaa saman tai kenties vielä enemmän. Terve kilpailu voi tällöin toimia inspiraationa: se saa meidät nousemaan sohvalta, panostamaan treeniin ja haastamaan omia rajoja. Mutta ongelmia syntyy, jos mittaamme omaa arvoamme vain suoritusten kautta. Silloin juokseminen, salitreeni tai mikä tahansa harrastus alkaa menettää tekemisen iloa, ja tilalle hiipii riittämättömyyden tunne. “En ole tarpeeksi hyvä” on ajatus, joka voi lamaannuttaa sen sijaan, että se motivoisi.

Vertaamisessa on myös se ongelma, että emme ole samasta puusta veistettyjä. Meillä kaikilla on hyvin erilaiset lähtökohdat ja taustat. Meillä jokaisella on omat haasteemme ja kovin erilaiset elämäntilanteet. Siinä missä naapurin Liisa ja Matti pystyvät lapsettomina harjoittelemaan 10 tuntia viikossa, ei omassa lapsiperhearjessa vuorotyöläisenä ole mitään mahdollisuuksia yltää samaan. Naapurin Liisalla ja Matilla ei ehkä myöskään ole iäkkäitä vanhempia huolehdittavana tai valtavan stressaavaa työtä. Liisa ja Matti ovat voineet nuoruudessaan olla kilpaurheilijoita, joten heidän lähtökohtansa ovat hyvin erilaiset kuin aikuisiällä liikunnan aloittaneella. Siksi vastikään liikunnan aloittaneen perheenäidin ei kannata verrata itseään heihin. Paljon hedelmällisempää on kiinnittää huomiota omaan kehitykseen.

Kilpailla voi kuitenkin myös lempeästi itseään vastaan. Tällöin vertailukohtana ei ole naapurin Matin juoksukilometrit tai kaverin maratonaika, vaan oma kehitys. Se voi tarkoittaa sitä, että tänään jaksaa juosta vähän pidemmälle kuin viime viikolla, tai että pystyy suhtautumaan treeniin rennommin kuin ennen. Se voi olla pienen pieni parannus aiempaan ja tuoda mukavasti motivaatiota harjoitteluun. Tämä lähtökohta tekee harjoittelusta pitkäjänteisempää ja palkitsevampaa. Kun kilpailu suuntautuu sisäänpäin, se vahvistaa itsetuntemusta ja minäpystyvyyttä ja motivoi jatkamaan. Jo se, että lähtee liikkumaan viisi kertaa viikossa voi olla valtava kehitys aiempaan.

Joillekin kilpailu muita vastaan voi olla myös motivoivaa. Tiedän monia, jotka tarvitsevat kiintopisteeksi jonkin juoksutapahtuman, jotta he jaksavat treenata viikosta ja kuukaudesta toiseen. Tällöin muiden kanssa kilpaileminen tarjoaa motivoivaa haastetta ilman negatiivista vertailua. Tällaiset ihmiset usein syttyvät siitä, kun he ohittavat kanssakilpailijoita tapahtumissa. He voivat voimaantua kilpailutilanteesta ja saada lisää intoa myös harjoitteluun. Kaikki kilpaileminen ei siis ole pahasta vaan voi oikein valjastettuna toimia vahvana motivaattorina.

Kilpailuhenkisyys ei siis ole ongelma itsessään vaan osa ihmisyyttä. Tärkeintä on, että opimme tunnistamaan, milloin se kannustaa ja milloin se alkaa kuluttaa.
Voit kysyä itseltäsi:

• Tunnenko iloa tekemisestäni, vai ajaako minua eteenpäin vain pelko häviämisestä?

• Onko tavoitteeni aidosti omani, vai yritänkö täyttää jonkun toisen mittareita?

• Arvotanko itseäni tuloksillani?

Kun kilpailuhenkisyyden oppii kanavoimaan oikein, siitä tulee voimavara. Se voi olla juuri se kipinä, joka saa meidät treenaamaan säännöllisesti, pitämään huolta itsestämme ja kasvamaan ihmisenä ilman että kadotamme lempeyttä itseämme kohtaan.

Kilpailemalla omia aiempia suorituksia kohtaan, voimme huomata kehittyvämme. Aika ajoin voit vaikkapa laatia itsellesi testijuoksuja, joilla mittaat kehitystäsi. Juokse aina sama reitti (esimerkiksi 5 km) ja ota aikaa, miten kauan tuon matkan juokseminen kestää. Voit tehdä testin vaikkapa kerran kuussa ja pyrkiä joka kerta parantamaan tulosta edes hiukan. Miten hienoa onkaan huomata oma kehitys, kun minuutit alkavat karista!

Kilpailuhenkisyys voi olla sekä moottori että jarru. Tärkeintä on, että sinä olet ohjaimissa. Kun opit kilpailemaan itseäsi vastaan – rakentaen, ei rikkoen – löydät liikunnan ilon, joka kantaa pitkälle. Pääasia on, että tuntee itsensä ja toimii itselleen mieluisella tavalla. Toisille se on kilpailuhenkisyyttä ja toisille taas itsensä ylittämistä askel kerrallaan.