Koiran kanssa juostessa olen läsnä hetkessä

Olen aina juossut enimmäkseen yksin. Alun alkaen ihan vain siitä syystä, että en juoksuharrastusta aloittaessani tuntenut ketään, joka olisi ollut yhtä intohimoinen lajin suhteen kuin itse olin. Myöhemmin ystäväni tuntuivat luulevan, että juoksen jokaisen lenkin liian nopeasti heidän kuntoonsa nähden, vaikka kuinka yritin selittää, ettei aina voi tehdä vauhdikkaita lenkkejä. Loppujen lopuksi huomasin pitäväni yksin juoksemisesta. Sain itse päättää vauhdin ja matkan. Sain keskittyä täysin omaan juoksuuni. Sain antaa ajatusteni harhailla sinne, minne ikinä ne halusivatkaan vaeltaa. Ei tarvinnut huolehtia kenestäkään muusta, kenenkään toisen vauhdista tai jaksamisesta tai siitä, että pitäisi pitää keskustelua yllä. Sain hautautua oman mieleni syövereihin ja ihastella kaikessa hiljaisuudessa ympäristön kauneutta. Sain myös täysin keskityttyä kulloisen päivän treeniin ja ennalta ajateltuihin sykkeisiin tai vauhtiin.

Kun sitten otimme uuden koiran muutaman vuoden koirattomuuden jälkeen, harkitsin opettelevani sen kanssa juoksemista. Tiesin heti alkuun, että tekisin koiran kanssa juoksulenkkejä vain harvakseltaan. Halusin säilyttää itselläni omat lenkkini, mutta myös aluksi säästää koiraa liialta rehkimiseltä. Lemmikin kanssa ulkoilu ei ole niin suoraviivaista kuin yksin kävely. Koira haistelee ja tutkii luontoa ja tekee tarpeitaan. Matkaan tulee siis väistämättä pysähdyksiä. Olin varautunut tähän, kun mieheni työreissun takia jouduin hoitamaan kaikki päivän ulkoilut lemmikkimme kanssa itse. Päätin yhdistää oman juoksulenkkini koiran ulkoiluttamiseen ihan vain käytännön syistä. Saisin oman treenini tehtyä ja samalla hoituisi koiran tarpeet eikä minun tarvitsisi tehdä kahta erillistä aamulenkkiä. Olin asennoitunut niin, että koira päättää tahdin ja minä hölkkään vain sen, minkä siinä samalla pystyn. Olin valikoinut yhteiseksi lenkiksemme rauhallisen peruskuntoharjoituksen, jotta omat tavoitteeni eivät olisi liian kunnianhimoiset.

Lähdimme koiran kanssa matkaan kävellen, jotta tarpeet saataisiin tehtyä ennen hölkkään siirtymistä. Olin henkisesti valmistautunut vähemmän rentoon menemiseen, koska pysähdyksiä olisi väistämättä luvassa. Meidän onneksemme asumme maaseudulla ja lähimmät metsäpolut ovat vain muutaman sadan metrin päässä kotioveltamme. Pääsimme siis nopeasti luontoon ja uskalsin päästää kuuliaisen koirani vapaaksi hihnasta. Tämä mahdollisti sen, ettei meidän tarvinnut edetä tismalleen samaa vauhtia vaan minä pystyin jatkamaan hölkkää vaikka koirani pysähtyikin välillä tutkiskelemaan maastoa tarkemmin. Olin yllättynyt, miten saumattomasti homma eteni. Toki oma vauhtini oli hyvin maltillista, mutta sehän oli tarkoituskin. Koira jolkotteli kuuliaisesti perässäni ja välillä kiihdytti edelleni. Mikä ilo olikaan seurata eläimen menoa! Koira leikki lumikokkareilla ja särki välillä jäätä pakkasen jäädyttämässä rapakossa. Eläimen rento ja huoleton olemus ilahdutti. Huomasin hymyileväni. Hymy toi omaankin askeleeseeni kepeyttä ja leikkisyyttä. Tunsin rentoutuvani ja nauttivani juoksemisesta aivan uudella tavalla.

Jäin pohdiskelemaan koiran mielenmaisemaa lenkkimme aikana. Eläimellä ei ollut mielessään tavoitetta tuolle, tai millekään muullekaan, lenkille. Se oli vain ulkona nauttimassa luonnossa liikkumisesta vailla ennalta asetettuja tavoitteita. Se oli vain haistelemassa tuulia ja tutkimassa maastoa. Nauttimassa syystalven aamusta ja kevyestä liikkeestä. Sen askeleista välittyi ilo. Ilo juuri siitä hetkestä ja paikasta. Tajusin, miten paljon me ihmiset asetamme jokaiseen tekemäämme asiaan tavoitteita tai pyrkimyksiä. Ja noiden asetettujen päämäärien mukana unohdamme nauttia siitä, mitä teemme. Näemmä vain lopputuloksen emmekä muista elää sitä matkaa, joka johtaa päämääräämme. Unohdamme keskittyä kuhunkin hetkeen ja suuntaamme katseemme jonnekin kauemmas. Hetkeen, jota kenties emme koskaan edes saa kokea. Tai jos pääsemmekin tavoitteeseemme, muistammeko iloita siitä. Huomaammeko edes, kun jokin suunnitelma on toteutunut. Vai luommeko vain uusia tavoitteita osaamatta arvostaa sitä matkaa, jonka olemme jo kulkeneet.

Muistin ajan, jolloin koiramme oli vasta pentu. Miten vahvasti se elikään hetkessä. Kävelyillämme se saattoi sännätä perhosen perään tai lähteä jahtaamaan tuulen lennättämää lehteä. Se pysähtyi maistelemaan voikukkia tai kaivelemaan ojan pohjaa. Kunpa voisin itsekin olla niin läsnä hetkessä! Miten paljon enemmän saisinkaan irti elämästä, kun osaisin heittäytyä kuhunkin pienenpieneen asiaan koko olemuksellani. Näitä pohtiessani huomasin juoksuaskeleeni keventyneen ja mieleni rentoutuneen. Koiran kanssa juokseminen ei ollutkaan vain pelkkä fyysinen harjoite vaan myös henkinen höllääminen. Stressitasoni oli laskenut varmasti useamman pykälän ja hymy oli herkässä kasvoillani. Milloin viimeksi olin juostessani keskittynyt vain iloitsemaan? Aivan liian usein kevyilläkin lenkeillä mielessä pyörii vain tietyn lenkin tai kilometrimäärän suorittaminen ja itse nautinto unohtuu. Lupasin itselleni pitäväni tämän rennon ja läsnä olevan asenteen mukana myös tulevilla lenkeilläni. Olin löytänyt uuden lempeän tavan nauttia juoksusta vailla suorittamisen pakkoa. Olla oikeasti läsnä jokaisessa askeleessa, jokaisessa hengenvedossa, ja nauttia.

Nautinnollisia kilsoja!