Luopuminen on joskus tuskaista

Näin syksyllä luopuminen ja irti päästäminen ovat jo vuodenaikojen vaihtelunkin vuoksi läsnä olevia teemoja. Minulle syksy on aina ollut uudistumisen aikaa, vaikka syksyllä luonto alkaakin vetäytyä talvilevolle. Mutta syksyssä on aina ollut minulle haikeutta, jota en koe minään muuna vuodenaikana. Syksy nimittäin tarkoittaa kesän valosta ja lämmöstä luopumista.

Usein alan jo loppukesästä valmistautua siihen, että lämmin ja valoisa vuodenaikamme alkaa olla ohi. Valmistelen itseäni henkisesti siihen, että pian tästä ihanuudesta on päästettävä irti ja luovuttava. Aluksi se ajatus on tuskastuttava, mutta huomaan kyllä elokuun lopulla jo alkavani odottaa syksyn kirpeyttä ja pimeitä iltoja kynttilän valossa. Mutta uskon, että jos en valmistelisi itseäni muutokseen ja luopumiseen, se voisi olla paljon ahdistavampaa.

Tänä syksynä olen pohtinut luopumista muistakin näkökulmista kuin pelkästään kesästä irti päästämisen kannalta. Alan vääjäämättä lähestyä 50 vuoden ikää, ja vaikkei tuo seuraava vuosikymmen itsessään ole mikään kamala asia, niin iän myötä tietyt asiat poistuvat elämästä. Omat vanhemmat eivät ole enää kauaa kanssamme, vaihdevuodet alkavat ja on luovuttava ajatuksesta, että voisin halutessani saada mahdollisesti vielä lapsen, ja omat lapset ovat ohittaneet pikkulapsivuodet eikä minulla ole enää pieniä mukuloita paijattavana. Joudun luopumaan siis ajasta, jota vielä muutama vuosi sitten elin. Toki pikkulapsiaika on meidän perheessämme ollut ohi jo useita vuosia, mutta vasta ihan viime aikoina olen toden teolla havahtunut tähän asiaan. Tässä iässä alan siis selkeästi arvioimaan elettyä elämääni ja kaikkea sitä, mikä on jo jäänyt taakse.

Huomaan myös, että osasta asioista on helpompi päästää irti. En välttämättä tule kovasti kaipaamaan runsaita kuukautisvuotoja tai vatsakramppeja, mutta mielelläni pitäisi kuitenkin kehon notkeuden ja ketteryyden. En usko ikinä enää kaipaavani nuoruuden epävarmuutta vaan otan auliisti vastaan iän tuoman rauhan ja viisauden. Kaikki muutos ei siis ole niin kamalaa, jos osaa kustakin elämänvaiheesta, tai vuodenajasta, ottaa irti ne parhaat puolet. Vaikka syksyyn kuuluu ainakin omalla kohdallani melankolisuutta ja haikeamielisyyttä, aion tänäkin syksynä myös nauttia kaikesta niistä jutuista, mitkä ovat kesällä mahdottomia. Tietyllä tavalla rakastan myös tätä suomalaisen syksyn pimeyttä. Pimeydessä on minulle jotakin turvallista. Saan kaivautua nojatuoliin lukemaan tai lämmitellä teekupposen kanssa kynttilän valossa. Voin ilmojen kylmetessä kaivaa villasukat esiin ja nautiskella lämpimästä ja kotoisasta tunnelmasta.

Vaikka syksy, ja keski-ikä, tuovatkin mukanaan myös hyviä asioita, ei vanhasta luopuminen ole aina helppoa. Omien vanhempien poismeno tuntuu kovin raskaalta. Olen isäni jo saattanut pois keskuudestamme melkein kaksi vuotta sitten eikä ajatus siitä, että hän ei enää ole seuranamme, ole vieläkään kunnolla iskostunut. Mutta hassulla tavalla isäni kuoleman jälkeen olen muistellut paljon lapsuuttani, en niinkään viimeisiä yhteisiä vuosiamme. Tavallaan olen siis nyt vasta päästämässä irti isä-lapsisuhteestamme. Siitä, mitä kaikkea olen oppinut isältäni. Pidän siis lujasti kiinni muistoistani.

Iän tuomaa luopumista huomaan tekeväni myös juoksemisen kanssa. Olen parhaina juoksuvuosinani haaveillut alittavani kolmen tunnin maagisen ajan maratonilla. Näin viidenkympin korvalla ymmärrän, että se haave ei varmaan koskaan enää toteudu. Kehoni ei enää toimi samalla tavalla kuin kolmekymppisenä ja on vain realismia päästää irti suuruudenhullusta unelmasta. Mutta vaikka luovunkin ajatuksesta olla paremmassa kestävyyskunnossa kuin ikinä aikaisemmin, saan tilalle toisenlaista kehitystä. Ymmärrän nimittäin näin kypsemmällä iällä myös sen, että tärkeintä juoksemisen saralla ei ole ne numerot ja ennätykset vaan se ilo, hyvinvointi ja nautinto, jota rakas harrastukseni minulle antaa. Päästäessäni irti yhdestä haaveesta, hyväksyn saavani tilalle kuitenkin paljon hyviä ja antoisia asioita. En siis voi varsinaisesti ajatella jääväni mistään paitsi. Päin vastoin, koen saavani nyt juoksemisesta irti paljon syvempiä ja arvokkaampia asioita.

Luopuminen voi olla vaikeaa ja tuskaistakin. Asioista, ihmisistä ja paikoista, joihin olemme syvästi kiintyneet, ei ole helppo päästää irti. Mutta aina kun luovut jostakin, saat jotain muuta tilalle. Oli se sitten uusi ihminen tai asia, tai sitten uudenlainen näkökulma ja suhtautuminen. Ja suhtautuminenhan on kaikessa se oleellinen asia. Jos näet luopumisenkin hetkellä ne positiiviset puolet, olet varmasti onnellisempi ja voit paremmin kuin jos jäisit väkisin roikkumaan kiinni asioihin tai ihmisiin, joista on aika päästää irti. Toisinaan luopuminen tuo puhdistumisen tunteen ja mahdollisuuden uuteen alkuun. Toisinaan se avaa uusia näkökulmia tai uudenlaisen tavan suhtautua asioihin. Usein vaikeatkin asiat voivat lopulta muuttua hyviksi jutuiksi.

Iloisia kilsoja!