Ryhmässä juokseminen vai yksin seikkailu

Kun aloitin juoksemaan satunnaisten lenkkien sijaan säännöllisesti viikoittain, en tuntenut juurikaan muita tavoitteellisia juoksijoita. Ehkä siksi totuin tekemään lenkkini yksin. Joskus toki kaipasin seurakseni jotakuta, jonka kanssa jakaa kokemukset upeista maisemista tai ilon juoksemisen helppoudesta. Usein kuitenkin nautin siitä, että sain olla ihan yksin. Vain minä ja oma pystyvä kehoni ympäröivän luonnon keskellä. Tiedän kuitenkin monia, joille ryhmässä juokseminen on se ainoa tapa saada itsensä lenkille.

Aloittaessani juoksuharrastustani hieman totisemmin olivat lapseni vielä pieniä. Olin vastikään siirtynyt kotiäitiydestä takaisin työelämään ja koin olevani lähes jatkuvasti jonkun toisen toiveiden täyttäjä. Kotona hoidin lapsille ruokaa ja touhusin kotitöitä ja työpaikalla tein sitä mitä työnantaja kulloinkin minulle antoi tehtäväksi. Juokseminen oli minun omaa aikaani. Nautin varsinkin pitkistä lenkeistä, kun sain viettää itseni ja kauniiden maalaismaisemien kanssa muutaman tunnin ilman, että kukaan vaati tai pyysi minulta yhtään mitään. Rakastuin tuohon vapauden tunteeseen. En tuolloin useinkaan kuunnellut edes musiikkia juostessani. Nautin vain hiljaisuudesta ja rauhasta.

Olen kuitenkin viime aikoina tehnyt lenkkini useammin seurassa kuin yksin, koska ryhdyin ohjaamaan juoksuklubin treenejä. Seurassa juoksemisessa onkin omat hyvät puolensa. Kilometrit taittuvat leppoisasti, kun on juttuseuraa. Minulle aiemmin tuntemattomienkin ihmisten kanssa on ollut yllättävän kiva höpötellä niitä näitä. Juoksuklubissa on samanhenkistä porukkaa, jotka nauttivat juoksemisen tuomasta hyvästä olosta aivan samoin kuin minäkin. Aina riittää siis jutusteltavaa ainakin juoksemiseen liittyen. Toki paljon muitakin asioita on lenkkipolkujen varrella käyty läpi. Olenkin yllättynyt siitä, miten paljon olen nauttinut myös ryhmässä juoksemisesta.

Toki seurassa juoksemisessa on oman nurjatkin puolensa. Siinä missä juttuseura tekee kilometreistä mukavan vaivattomia, on seuralaisen ja oman luontaisen juoksuvauhdin asettaminen yksiin välillä haasteellista. Yksin juoksemisen hyvä puoli onkin se, että saan mennä juuri sitä vauhtia kuin sen päivän fiiliksen mukaan haluan mennä. Saan kävellä pienetkin ylämäet, jos siltä tuntuu tai voin kiihdyttää vauhtia, jos jalat tuntuvat haluavan päästellä kovempaa. Ryhmässä mennään kuitenkin sen hitaimman mukaan. Varsinkin ryhmää ohjatessa ei voi lähteä sooloilemaan vauhtien kanssa vaan on päivän fiiliksestä huolimatta mentävä ryhmälle sopivaa vauhtia. Tämä ei usein ole ongelma, mutta huomaan joskus joutuvani oikein kunnolla keskittymään siihen, että pitämäni vauhti on ohjaamalleni ryhmälle sopiva.

Joskus harvoin pääsen juoksemaan kaksin ystäväni tai mieheni kanssa. Tuolloin vauhdin määrittäminen on helpompaa kuin suuressa ryhmässä. Ystävän kanssa voidaan myös sopia, että tänään tehdään kevyt lenkki ja kävellään suosiolla enemmän tai sitten jos fiilis on hyvä niin yhteisymmärryksessä voidaan tehdä kovempi lenkki. Isommassa ryhmässä aina joku joutuu menemään vähän kovempaa kuin itse tahtoisi ja joku toinen taas mielestään liian hitaasti. Siksi yksin juokseminen on minulle jotenkin vaivattomampaa. Ei tarvitse miettiä muuta kuin omaa tekemistäni.

Erityisen hankalaa minulle oli juosta seurassa silloin, kun treenasin jollekin tietylle matkalle. Kun noudatin valmista maratonohjelmaa, en juurikaan sallinut itselleni poikkeamia ohjelmaan. Halusin toteuttaa annettuja ohjeita mahdollisimman tarkkaan, joten kaikkein helpointa oli lähteä lenkille yksin. Silloin keskityin suorittamaan päivän harjoituksen mahdollisimman hyvin. Joskus kovissa treeneissä minulla oli musiikkia mukana vauhdittamassa tekemistä, mutta oikeasti kovissa harjoituksissa en edes kuullut korvissani soivasta musiikista juuri mitään. Niin täydellisesti keskityin kulloiseen harjoitukseen. Kovissa harjoituksissa ei seurasta siis olisi ollut juurikaan iloa, koska olisin kuitenkin keskittynyt täysin omaan tekemiseeni.

Vaikka nautin nykyään myös ryhmässä juoksemisesta, koen yhä olevani enemmän yksin juoksija. Tiedän, että monille ystävän tai juoksuporukan kanssa juokseminen on ainoa tapa saada itsensä liikkeelle, mutta minulla ei koskaan ole ollut vaikeuksia lähteä lenkille. Rakastan lajia niin syvästi, etten tarvitse vetoapua liikkeelle pääsemiseen. Ymmärrän toki myös näitä ihmisiä, joille ryhmä antaa lisää motivaatiota. Meillä kaikilla on kuitenkin hyvin erilainen suhde juoksemiseen ja hyvin erilaiset tavat motivoitua. Tällä hetkellä olen siitä onnellisessa asemassa, että voin poimia molemmista maailmoista ne parhaat puolet. Kun saan juosta ryhmässä, nautin keskusteluista muiden juoksijoiden kanssa. Ja yksin lenkkeillessäni, nautin siitä, että saan ihan itse määrittää lenkkini pituuden ja juoksuvauhdin. Koen siis olevani vahvasti yksin juoksija, mutta en todellakaan pistä pahakseni myös seuraa lenkeilläni.

Iloisia kilsoja – yksin tai ryhmässä!