Suorittamisesta. Kun urheilukellosta tulee isäntä.

Olin tänään aamu-uinnilla pienen kotikuntani uimahallissa. Radoilla ei tällä kertaa ollut ruuhkaa ja ehkä siksi pistin merkille viereisellä radalla uivan rouvashenkilön puuhastelut. Yleensä keskityn vain omaan tekemiseen ja suoritan treenini pois alta. Tänään kuitenkin ryhdyin miettimään suorittamista ja sitä, miten se joskus syö iloa tekemisestä.

Tuo rouva viereisellä uintiradalla touhusi mielestäni hiukan omituisia harjoituksia. Aluksi minua ärsytti naisen puuhastelu. Hän ui kaikkia lajeja sekaisin ja omaan erikoiseen tyyliinsä. Hän oli sonnustautunut uimalakkiin ja hänellä oli asiaan kuuluvasti uimalasit silmillään. Hän siis näytti uimarilta. Mutta uintityyli ei ollut ihan huippu-uimarin tasoa. Ensin hiukan naureskelin naisen touhuille. Sitten ryhdyin pohtimaan, mikä vika hänen tekemisessään oikeasti oli. Hänhän selkeästi nautti uimisesta ja teki sitä koko sen tunnin ajan, jonka itsekin vietin altaassa. Hän ei suorittanut treeniä vaan selvästi nautti tekemisestään. Mitä väliä tekniikalla ja nopeudella, kun nauttii tekemisestään?

Suorittaminen on ollut minulle ominaista myös juoksutreeneissä. Usein lähden tekemään ohjelmassa lukevaa treeniä ja keskityn sen läpi viemiseen unohtaen juoksusta nauttimisen. Juoksu voi helposti olla kovin suorituskeskeinen laji. Ainakin itse tunnistan tarpeen kehittyä ja parantaa omia ennätyksiä tai kasvattaa viikkokilometrejä. Aikaisemmin olinkin juuri näiden määreiden vanki. En uskaltanut edes kuvitella, millaista juoksuharrastus olisi, jos siihen ei liittyisi jonkinlaista suorittamista ja suoritusten parannusta. Jahtasin maratonennätyksiä ja tarkkailin juostuja kilometrejä ja sykkeen kehitystä. Urheilukellosta tulikin paras ystäväni ja se kertoi minulle karun rehellisesti kehityksestä tai sen puutteesta. Kelloni myös piiskasi minua lisäämään vauhtia ja suorittamaan juoksemista aina vain enemmän ja enemmän. Jossain vaiheessa kuitenkin väsyin siihen, että kelloni määritti, milloin ja miten minun pitäisi juosta. Otin askeleen taakse ja ryhdyin miettimään, kumpi meistä oli isäntä ja kumpi renki.

Nykyteknologia on aivan fantastista. Saan juostessani reaaliajassa tietoa sykkeestäni, juostusta matkasta, nousumetreistä ja askeleeni tiheydestä. Voin lenkin jälkeen analysoida treeniäni ja seurata kehitystäni. Arvostankin omaa urheilukelloani ja olen kiitollinen, että minulla on mahdollisuus käyttää sellaista. Mutta välillä tunnen tuskastuvani kellon jatkuviin kehotuksiin tehdä entistä kovempia treenejä ja väitteisiin, ettei kevyet hölkkäni palvele kehitystäni millään tavalla. Olenkin iloinen siitä, että osaan ottaa myös etäisyyttä ja jättää kellon ilmoitukset tarvittaessa huomioimatta. Uskon kuitenkin, että kaikki eivät osaa nähdä urheilukelloa renkinä vaan suorittavat sokeasti sen tarjoamia ohjeita. Voi olla vaikea päästää irti suorittamisesta ja oppia kellon sijaan kuuntelemaan omaa kehoaan.

Oman kehon kuuntelusta tulee erittäin tärkeää viimeistään siinä kohtaa, kun vastaan tulee haasteita. Kun keho alkaa antaa viestiä väsymisestä on syytä unohtaa kellon tyrkyttämä vetotreeni ja annettava keholle lepoa. Tämä ei ole aina helppoa, mutta jos jatkuvasti ohittaa oman kehon tarpeet, voi edessä olla loukkaantuminen, sairastuminen tai ylirasitustila. Ulkopuolinen valmentaja osaa auttaa näkemään, milloin on syytä keventää, mutta harvalla meistä harrastejuoksijoista on henkilökohtaista juoksuvalmentajaa käytettävissä jatkuvasti. Netistä ostetut verkkovalmennukset on laadittu keskivertohenkilölle, eivätkä ne ota huomioon juuri sinun henkilökohtaisen arkesi kuormittavuutta. Usein vielä helposti ajatellaan, että tehdään mieluummin pikkaisen enemmän kuin treeniohjelmassa sanotaan, jotta varmasti kehitytään mahdollisimman hyvin. On siis aivan liian helppoa treenata liian kovaa.

Mutta miten suorittamisen sitten saa katkaistua? Miten päästää irti kellon kahleesta ja oppia treenaamaan omaa kehoa kuunnellen? Itselleni sysäyksen irti päästämiseen toi kiireinen ja stressaava arki. Oli pakko keventää juoksemista, jotta jaksoin paahtaa päivästä toiseen työelämässä ja kodin askareissa. Huomasin, että vähempikin riitti. Itse asiassa aloin voida paljon paremmin, kun lakkasin noudattamasta treeniohjelmaani pilkun tarkasti. Lenkit lyhentyivät aikapaineiden takia, ja toisinaan oli kiireessä pakko jättää lenkkejä tekemättä. Mutta mitään katastrofaalista ei tapahtunutkaan! Seinät eivät kaatuneet päälle eikä taivas pudonnut niskaani. Voin paremmin kuin aikoihin. Nukuin hyvin ja ihonikin alkoi tervehtyä näppylöistä, joista olin kärsinyt stressikierteessäni. Sain siis melkein kuin vahingossa opetuksen, että liika suorittaminen ja pilkun viilaaminen ei tuonut onnea. Päinvastoin. Huomasin, että vähempi oli itse asiassa enemmän. Sain vähemmällä treenaamisella enemmän hyvää oloa, enemmän iloa ja enemmän rentoutta elämääni.

Välillä on siis hyvä pysähtyä miettimään, miksi ylipäätään tekee asioita. Palvelevatko rutiinisi hyvinvointiasi vai teetkö asioita vain voidaksesi listata ne pois päiväjärjestyksestä? Kun itse opin hölläämään treenaamisesta, ymmärsin, että olin pidemmän aikaa juossut kuin laput silmillä. En ollut nauttinut matkasta vaan olin suorittanut arkeani. Nykyään osaan ohjelmoida itselleni aikaa myös pysähtymiseen ja elämän fiilistelyyn. Voin paljon paremmin, kun en tykitä treeniohjelmaani sokeasti läpi vaan jätän suosiolla treenejä välistä, jos näyttää, etten ehdi viikon aikana pysähtyä elämään ollenkaan. Voin nykyään myös lempeästi hymyillä urheilukelloni kehotuksille tehdä kovia vauhtikestävyystreenejä ja lähteä hyvillä mielin tekemään peruskestävyyttä kävelyä ja hölkkää vaihdellen. Ja kuten tänä aamuna tuo iloisesti pulikoiva rouva minulle osoitti, joskus on hyvä vain nauttia tekemisestään. Viis siitä, miltä se näyttää ulospäin, kunhan sinulla itselläsi on kivaa.

Iloisia kilsoja!