Keski-ikäisenä en pystykään enää siihen, mihin parikymppisenä

Vertailemme usein itseämme muihin. Itseään voi verrata toisten saavutuksiin, urakehityksiin, elämäntapaan tai vaikka juoksusuorituksiin. Mutta itseään ja tekemisiään voi verrata myös aikaisempaan versioon itsestään ja omaan tekemiseen aiemmin omassa elämässään. Voi olla vaikea hyväksyä kehon muutoksia tai juoksuvauhtien hidastumista. Vertailu voi tuoda ahdistusta ja alemmuuden tunnetta. Enkö olekaan yhtä hyvä kuin muuta tai se aiempi versio itsestäni?

Olen iän myötä itsekin joutunut toteamaan, että vertailu omaan nuorempaan itseeni ei ole oikein hedelmällistä. Siinä missä kolmekymppisenä juoksin 100 km viikkokilometrejä, kävin täyspäiväisesti töissä, hoidin pienet lapset ja kodin sekä harrastin tanssia kilpajoukkueessa, en nyt viidenkympin lähestyessä ehdi tai jaksa kuin puolet tuosta kaikesta. Stressaava työ vie enemmän mehuja näin keski-ikäisenä kuin nuorempana. Kehokaan ei enää ole entisensä ja maksimisykekin laskee vuosien myötä. Välillä omien vanhojen juoksusuoritusten vertailu tämän hetken kuntoon tuntuu masentavalta. Nuoremmaksi en enää tule. Rypyt kasvoilla ja ohimoilta löytyvät harmaat hiukset kertovat siitä karua kieltään. Miten oppia suhtautumaan muutokseen niin, ettei se tuota tarpeetonta tuskaa?

Vertaileminen muihin on ihmiselle luonnollista. Olemme laumaeläimiä ja haluamme kuulua joukkoon. Ihmisen alkutaipaleella eloonjäämisen kannalta oli parempi olla osa laumaa kuin yrittää selvitä yksin. Sama perustarve on meissä edelleen. Vaikka toki nykyään emme enää metsästä tai keräile ruokaa hengissä pysymiseksi, on omasta heimosta paljon turvaa ja apua. Niinpä yhä peilaamme itseämme muihin ja haluamme olla kelpoisia omassa yhteiskunnassamme. Nämä kelpoisuuskriteerit vaan ovat nykypäivänä kovin epämääräiset. Enää ei riitä, että olemme hyviä metsästämään tai tarkkasilmäisiä löytämään marjoja. Nykyään suorituskeskeisessä yhteyskunnassamme pitäisi olla mahdollisimman tehokas niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Ja useimmiten pahimmat paineet asetamme itse itsellemme. Haluamme kaikkien saavutusten ja aikaansaannosten lisäksi näyttää hyvältä ja olla onnellisia. Haluamme olla ikuisesti nuoria ja pystyä iäkkäänäkin kaikkeen siihen, mihin nuoremmat sukupolvet pystyvät.

Itse olen pyrkinyt vuosien varrella opettelemaan taitoa olla itselleni ja myös muille armollinen. Meidän ei tarvitse kaikkien olla kaksikymppisiä tai fyysisen kuntomme huipulla. Meidän ei tarvitse enää viisikymppisinä tahkota uusia maratonennätyksiä tai suoriutua muista fyysisistä tehtävistä samalla tasolla kuin aikaisemmin. Kun ikää tulee lisää, on hyvä antaa nuorempien loistaa ja muistella itsensä nuorempaa versiota lämmöllä. Kilpaurheilijatkin lopettavat uransa viimeistään keski-iässä, koska on vain fyysisesti mahdotonta saavuttaa enää sellaisia tuloksia kuin nuorempana. Elämän kiertokulussa on luonnollista, että ihmiset ikääntyvät ja väistyvät toisenlaisiin tehtäviin antaen fyysisessä huippukunnossa oleville nuorille tilaa loistaa. Voimme yrittää löytää uudesta iäkkäämmästä itsestämme sellaisia hyviä puolia, joita emme nuorena osanneet arvostaa. Minä arvostan itsessäni nykyään elämän tuomaa viisautta, itsevarmuutta ja kestävyyttä. Olen hyvässä kunnossani ikäryhmässäni ja se riittää minulle tässä vaiheessa elämääni.

Vertailussa aiempaan versioon itsestään tai muihin, on aina hyvä muistaa, että olemme jokainen eri vaiheissa elämäämme. Me olemme yksilöitä ja meillä kaikilla on omat haasteemme ja murheemme. Siinä missä nuori lapseton urheilija voi keskittää kaiken energiansa urheilemiseen ja palautumiseen, on pienten lasten hoivaamisen ja työelämässä pärjäämisen kanssa kamppailevan kolmekymppisen vaikeampi järjestää aikaa urheilulle ja siitä palautumiselle. Stressaava työ ja omien vanhempien ikääntyminen voivat viedä voimavaroja viisikymppiseltä. Emme siis voi sokeasti verrata omia suorituksiamme muiden tekemisiin, koska elämäntilanne ja lähtökohdat voivat olla täysin erilaiset. Sama pätee itsensä vertaamiseen omaan aiempaan versioon itsestään. Se oli silloin ja nyt on nyt. Ja hyvä niin! Voimme yrittää löytää jokaisesta elämän vaiheesta jotakin hyvää ja keskittyä siihen. Otetaan siis ilo irti keski-ikäisyyden tuomasta rennommasta otteesta elämään, huolehditaan omasta hyvinvoinnista ja annetaan nuorempien loistaa fyysisissä suorituksissa. Tärkeintä on siis elää juuri tässä hetkessä ja ottaa siitä kaikki ilo irti, ja arvostaa itseään sellaisena kuin juuri nyt on.

Ilosia kilsoja!