Ytimessä

On toukokuu 2017. Olen Kuusamossa NUTS Karhunkierroksen 83 km matkalla Hautajärveltä Rukalle. Olen ystäväni kanssa jossain puolen välin paikkeilla Oulankajoen rantaa seurailevalla polulla. Alkumatkan tungos ja letkassa juokseminen on helpottanut ja olemme kaksin keväisessä metsässä. Lämpötila on lähellä nollaa, mutta ilma on tyyni. Taustalla kohisee Oulankajoen pauhut ja muuten on aivan hiljaista. Etenemme rauhassa säästellen voimiamme loppumatkan vaarojen ylitystä varten. Yhtäkkiä taivaalta alkaa leijailla hiljalleen lumihiutaleita. Ne tanssivat alas taivaalta niin rauhallisesti, että koko maailmani pysähtyy. On vain tämä hetki. Tässä ja nyt. Lumisateen yllättävyys ja maaginen kauneus saa silmäkulmani kostumaan ja henkeni salpaantumaan. Miten uskomattoman hieno hetki! Mikä rauha! Mikä hiljaisuus! Tämän takia olen täällä. Tämän taianomaisen hetken takia olen täällä korvessa tallaamassa osin jäisiä ja osin mutaisia ja sulavesien valtaamia polkuja. Tämän taivaallisen rauhan kokeminen on ollut kaikkien juurakoiden ja rapakoiden yli taivaltamisen arvoista. Nyt olen syvällä ytimessäni.

Tuota hetkeä edelsi vuosien työ juoksukunnon kehittämiseksi. Lukemattomia kilometrejä niin asvalttiteillä kuin poluillakin. Uskomaton määrä askeleita, hikeä ja määrätietoisuutta. Useita maratoneja, puolikkaita ja lyhyempiä kisoja. Paljon haaveita ja unelmia ja niiden saavuttamiseen tähtääviä harjoituksia. Matkalla oli myös paljon vaikeita hetkiä, uskonpuutetta ja epäuskoa. Mutta myös iloa. Sitä valtavaa, kuplivaa iloa ja hyvänolontunnetta, jota juokseminen minulle antaa. Sitä voimaa ja vahvuutta, mitä tunnen juostessani yksin peltojen keskellä maantietä pitkin. Sitä sisältäni kumpuavaa varmuutta siitä, että pystyn tähän. Minä ja minun kehoni pystyvät taittamaan tämän matkan. Missään asiassa en ole aiemmin ollut niin varma itsestäni. Tässä voin kerrankin loistaa.

Juoksemisesta saamastani itsevarmuudesta käsin minun oli helppo asettaa aina vain korkeampia tavoitteita. Ensin puolimaraton, sitten se kokonainen. Muutaman maratonin jälkeen olin varma pystyväni myös juoksemaan pidempiä matkoja. Pitkät lenkithän ovat vahvuuteni. Rakastan juosta yksikseni pitkiä lenkkejä. Ne antavat minulle sellaisen sisäisen rauhan, mitä en koe missään muualla. Olikin helppoa ajatella, että mitä pidempi matka, sitä enemmän aikaa nauttia. Toki pitkät kisat vaativat myös paljon harjoittelua ja valmistelua, mutta se ei koskaan ole ollut itselleni haasteellista. Olen aina nauttinut enemmän matkasta kohti tavoitetta kuin siitä varsinaisesta tavoitteen suorittamisesta. Mutta missään kohtaa en varsinaisesti epäillyt, ettenkö pystyisi saavuttamaan asettamani tavoitteet. Oli se sitten 83 kilometriä tai 100. Syvällä sisimmässäni tiesin pystyväni siihen. Kunhan harjoittelen tarpeeksi, voin satavarmasti luottaa pystyväni siihen.

Vielä tuolloin Kuusamossa toukokuussa 2017 en osannut pukea kokemustani sanoiksi sillä tavoin kuin näin jälkeen päin. Monien stressaavien ja vaikeiden vuosien jälkeen pystyn palaamaan tuohon hetkeen ja ymmärrän, miten oleellisten asioiden äärellä silloin olinkaan. Miten tuo ydinkokemus kantoi minua silloin Rukalle maaliin asti, mutta myös miten se kantoi minua kaikki nämä vuodet. Olen sen jälkeen kokenut lukuisia vastaavia pysähdyttäviä hetkiä, jotka ovat auttaneet minua näkemään, kuka minä olen. Mistä minä olen tehty. Nuo juostessani kokemani pysähdyttävät hetket ovat niitä, jolloin koen olevani kaikkein eniten elossa. Olen omassa ytimessäni. Ja mikä voima siellä onkaan! Siellä olen pysäyttämätön, voittamaton, taianomaisen vahva. Koen olevani onnekas, koska olen löytänyt ytimeni. Olen nähnyt ja kokenut sen sisäisen voiman, joka kantaa minut läpi hurjimpienkin myrskyjen. Uskon, että kaikki eivät ole niin onnekkaita. Siksi olen ikuisesti kiitollinen siitä, että löysin juoksemisen. Sillä silloin löysin itseni.

JAA SOMESSA